22. helmikuuta 2014

Tartu hetkeen

Hetkittäin tunsin itseni tänään onnelliseksi. Syitä olivat:


  • Kuusten alla hangessa seisovat lumikuorrutetut puolukanvarvut.
  • Polkujen käveleminen koskemattomaan hankeen.
  • Lumienkeli!

17. helmikuuta 2014

Yön kirkas tähti : 99 viimeistä kirjettä

John Keats


Teos, 2010

Suomentaja: Kaisa Sivenius


Teos julkaisi kirjan "John Keatsin 99 viimeistä" kirjettä Kaisa Siveniuksen suomentamina. John Keatsin runoista suurin osa on suomentamatta.

John Keats (1795-1821) oli englantilainen runoilija, jonka aikalaisia ja runoilijatovereita olivat mm. William Wordsworth, lordi Byron ja Samuel Taylor Coleridge. John Keats ei saanut osakseen suurta arvostusta elinaikanaan ja monet runoista julkaistiin vasta hänen kuoltuaan.

Keats oli rakastunut Fanny Brawne nimiseen nuoreen naiseen, jonka kanssa hän ei varattomuutensa vuoksi voinut avioitua. Keats ja Fanny olivat paljon erossa ja kirjoittivat usein toisilleen. Fannyn kirjeet eivät ole säilyneet, mutta onneksi Keatsin ovat.

Keatsin kirjeet ovat hauskoja, kauniita ja eloisia. Rakkauskirjeet Fannylle ovat ihastuttavia ja romanttisia (sortumatta siirappisuuteen). Kirjeet ystäville ovat hauskoja ja ilkikurisia. Perheenjäsenille kirjoittaessaan Keats on lämmin ja huolehtivainen, pilaileva ja aina viihdyttävä.


Kirjan ensimmäinen kirje on Fannylle ja alkaa näin:

Rakkaimpani,
Onneksi en päässyt lähettämään kirjettä, jonka kirjoitin sinulle tiistai-iltana – se oli kuin suoraan Rousseaun Hélöisesta. Tämä aamuna olen järkevämpi. Minun sopii kirjoittaa vain aamuaikaan ihanalle neidolle, jota sydämestäni rakastan, sillä yöllä, kun yksin eletty päivä on mennyt mailleen, ja autio,  hiljainen, musiikiton kamari odottaa sulkeakseen minut sisäänsä kuin hautakammioon, intohimoni riistäytyy valloilleen. Tuloksena on haltioitunutta tekstiä, jollaiseen en olisi konsa uskonut sortuvani, vaan naureskellut niille, jotka moista suoltavat. En tahdo sinun näkevän sellaista, sillä voisit pitää minua joko onnettomana tai hiukkasen hulluna. - - -   - - - Itse en millään taida ilmaista rakkauttani ihanaa olentoasi kohtaan: tarvitsen heleää heleämmän ja kaunista kauniimman sanan.



15. helmikuuta 2014

Noitavaimo ja neitsytäiti - Naisten arki keskiajalta uudelle ajalle

Sari Katajala-Peltomaa ja Raisa Maria Toivo


Atena, 2009

Historiantutkijat Sari Katajala-Peltomaa ja Raisa Maria Toivo ovat kirjoittaneet keskiajan ja uuden ajan alun naiskuvasta. Kirja Noitavaimo ja neitsytäiti perustuu molempien väitöskirjoihin. Kirja on selkeästi kirjoitettu ja popularisoi tiedettä onnistuneesti. Teos on runsaasti ja kiinnostavasti kuvitettu ja joukkoon on ripoteltu tiivistettyjä tietolaatikoita kirjan aiheista.

Pitkään aikaväliin keskiajalta uudelle ajalle mahtui monenlaisia muutoksia. Ei ole olemassa yhtä yhtenäistä naiskuvaa, joka sopisi tälle ajalle. Kun naiskuvaan vaikuttivat vielä erilaiset kulttuuriset olot ympäri Eurooppaa, sosiaaliluokka ja se, ettei kirkolla tai lainsäätäjillä ollut yksimielistä kuvaa naisista, vaan oli olemassa moninaisia naiskuvia, useita eri feminiinisyyksiä.

Kirja näyttää naiset persoonallisina toimijoina ympäristössään. Naiset elivät eri rooleissa - muissakin kuin neitsyen, äidin tai noidan - ja kirkonmiesten kuva ”ideaalisesta naisesta” oli erilainen kuin todellisuus, jossa ihmiset elivät. Stereotyyppisten naisten väliin mahtui koko kirjo naisia, jotka on nostettu esiin historiallisista dokumenteista.

Kirja purkaa kuvaa kristinuskosta yksiselitteisen naisvihamielisenä ja historian pimeistä ajoista, jolloin elämä naisena, ei voinut olla muuta kuin alistumista ja kärsimistä. Raamatun perusteella voitiin luoda monia erilaisia tulkintoja naiseudesta, eivätkä kirkkoisätkään olleet asioista samaa mieltä keskenään.

Noitavainojen syyt olivat moninaisia eivätkä selity pelkällä misogynialla ja naisten vainoamisella.

Kirjan alaotsikon perusteella odotin paljon enemmän kuvausta naisten arkisista töistä ja niiden muutoksista. Kirjoittajat kuitenkin keskittyvät lähinnä erilaisiin ideologisiin suhteisiin ja naisten ja uskonnon suhteeseen. Esimerkeissä naisia kuullaan oikeudenkäynneissä ja kirkon pyhimykseksi julistamiskuulemisissa. 


14. helmikuuta 2014

Kaksi huonetta ja heittiö - suomenoppijoiden sutkauksia

Ulla Koukkari-Anttonen ja Terhi Riitijoki


Atena, 2009

Kuvitus: Carlos da Cruz

Tähän hauskaan pieneen kirjaseen ovat suomen opettajat Ulla Koukkari-Anttonen ja Terhi Riitijoki keränneet oppilaiden kielellisiä ja kulttuurisia kömmähdyksiä.

Esimerkiksi:

Vasaralla sormeensa iskevä rakentaja tuo suomenkieleen uuden kirosanan: ”Kerpele!”

Suomenkielinen ei tule ajatelleeksi, kielen hassuja väärinkäsitys mahdollisuuksia. Ihmettelyn: ”Älä muuta sano” voi varsin ymmärrettävästi käsittää käskyksi olla hiljaa.

"Huomenna minun anoppi ja sinappi tulevat kylään."




Suosittelen piristämään päivää. Nappaa osuvasti nauruhermoon.

Meidän kotona


Martina Haag


Schildts Förlags Ab, 2006

Alkuteos: Hemma hos Martina

Suomentaja: Kaisa Haatanen




Martina Haag on ruotsalainen näyttelijä ja kirjailija.  Sinniteltyään vuosikaudet näyttelijänä, jonka uran kohokohta oli tiskiainemainos, Martina alkoi julkaista kirjoituksiaan naistenlehdessä. Hän sai vuoden pakinoitsija palkinnon vuonna 2003 ja nousi supersuosituksi mediapersoonaksi.

Pakinoista on koottu kirja Meidän kotona (Hemma hos Martina), joka on hauska kuvaus kolmen lapsen äidistä, joka yrittää selvitä arjesta kissojen, sukkahousuja varastelevan miehen ja glamourin puutteen kanssa. Uraa näyttelijänäkin pitäisi tehdä.

Hauska ja nopealukuinen kirja, jota lukiessa sai nauraa usein.

13. helmikuuta 2014

Poikia ja rakastajia

D.H. Lawrence


WSOY, 1963

Alkuteos: Sons and lovers, 1913

Suomentaja: Anne Brotherius


Sainpa viimeinkin tartuttua tähän klassikkoon. D.H. Lawrencen "Poikia ja rakastajia" oli parempi kuin olin odottanut. Kirja perustuu Lawrencen omaan elämään ja kertoo takertuvasta äiti-poika suhteesta ja itsenäistymispyrkimyksistä.

Paul Morel on työväenluokkaisen perheen poika köyhässä kaivoskaupungissa. Paul on taiteellinen ja herkkä, mutta temperamenttinen poika, jolla on pienestä asti taipumista mielialan heilahteluihin ja melankoliaan. Paulillä on äärimmäisen läheinen suhde äitiinsä, joka on elinvoimainen ja älykäs nainen, joka on avioliittoonsa petyttyään siirtänyt kaiken huomionsa lapsiinsa, joiden suhteen hänellä on paljon kunnianhimosia suunnitelmia.

Paulin kasvettua aikuiseksi hän asuu yhä yhdessä äitinsä kanssa ja nauttii tämän seurasta suuremmin kuin muiden. Samalla hän ei kestä äitinsä paheksuntaa. Paulin rakkaussuhteet kariutuvat suurelta osaksi siksi, että hän ei kykene irroittautumaan äidistään ja koska kaikki naiset häviävät vertailussa hänen äidilleen.

Kirja on sujuvalukuinen, kiinnostava ja tarkkanäköinen henkilöhahmojensa kuvailussa. Pidin kovasti tavasta, jolla Lawrence kuvaa tapahtuma-aikaa ja ympäristöä.




11. helmikuuta 2014

Minun kolmikieliset kaksoseni

Wolfram Eilenberger


Siltala, 2013

Suomentaja: Anne Mäkelä

Alkuteos: Kanada kann mich mal


Luin viime heinäkuussa Wolfram Eilenbergerin kirjan ”Minun suomenkielinen vaimoni”. Hauskassa kirjassa Eilenberger muistelee, kuinka tapasi vaimonsa Pian ja millaista oli muuttaa Suomeen tämän perässä.

Toisessa kirjassa pariskunta on muuttanut kaksostyttäriensä kanssa Kanadaan ja Eilenberger on koti-isänä vaimon työskennellessä yliopistolla. Hänen vaimonsa Pia on temperamenttinen ja jääräpäinen periaatteen ihminen. Lapset sopeutuvat uuteen kulttuuriin helpoiten. Monikulttuurisen lapsiperheen elämässä on paljon tilannekomiikkaa, mutta samalla kirjassa on myös vakavampia sävyjä.

Wolfram Eilenberger harrastaa arkipäivän filosofointia. Ote on yhtä aikaa lämmin ja ironinen. Elämä monikulttuurisessa Kanadassa tuo eteen haasteita, kun Eilenberger yrittää luovia erilaisten tapojen viidakossa.

Kustantaja on sijoittanut kirjan kaunokirjallisuuteen, mutta se ei varsinaisesti ole romaani. Kirjassa on lyhyet luvut ja kerronta etenee epäkronologisesti ja välillä ollaan nykypäivässä, välillä muistellaan aikoja Suomessa, Saksassa ja Yhdysvalloissa. Kirjoitusta on kuitenkin helppo seurata.

Oikein kiva kirja, toivottavasti Wolfram Eilenbergergiltä saadaan vielä uusia kirjoja.


10. helmikuuta 2014

Federigon haukka ja muita keskiajan elämiä

Hannele Klemettilä


Atena, 2013

Hannele Klemettilän kirja ”Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä” kertoo eläinten ja ihmisten välisestä suhteesta keskiajan Euroopassa. Kirja kertoo myös eläinten hoidosta ja niihin liittyvistä myyteistä ja symboleista. Mukana on tietysti eläinaiheista taidetta, sillä Klemettilä on ns. visuaalinen historioitsija ja käyttää paljon kuvalähteitä tutkimuksissaan. Kirja onkin upeasti kuvitettu. Eläimistä on säilynyt monenlaisia erilaisia dokumentteja: bestiaareja, kaunokirjallisuutta, juridisia asiakirjoja.

Klemettilä on useissa kirjoissaan pyrkinyt näyttämään, että keskiajan monitasoisena ajanjaksona, eikä vain Euroopan historian ”pimeänä” kautena. Klemettilä painottaa, että keski-ajalla ei suinkaan eläimiä kohdeltu julmasti, vaan eläimiin suhtauduttuiin pääosin hyvin, vaikka silloinkin esiintyi suuresti vaihtelua eri ihmisten asenteissa. Monia eläimiä arvostettiin suuresti ja niitä kohdeltiin hyvin. Etenkin opetettuja käyttöeläimiä, jotka avustivat omistajaansa, pidettiin arvossa.

Tuotantoeläimet saivat olla paljon ulkona ja Klemettilä miettiikin, eivätkö monet niistä eläneet keskiajalla paremmissa oloissa kuin nykyisillä tehotuotantotiloilla. Silti arvosteltavaakin eläinten oloista löytyy. Esimerkiksi esiintyviä karhuja kohdeltiin huonosti ja eksoottisemmat eläimet (ne olivat arvokkaita lahjoja, joita aateliset antoivat toisilleen), kuten elefantit, eivät pärjänneet hyvin Euroopan oloissa, vaikka niitä olisi yritetty hoitaa hyvin.

Mukana ovat tutummat eläimet kuten koirat ja hevoset, mutta mukana ovat myös elefantit, kärpät ja sudet. Kiinnostava on luku nimiluku, jossa kerrotaan haukastuksesta ja metsästyshaukkojen kouluttamisesta. Arvokkaita haukkoja tuotiin metsästäjien tarpeisiin pohjoisesta, myös Suomesta. Arvokkailla metsästyshaukoilla ja koirilla oli hoveissa ja aatelisten taloissa omat henkilökohtaiset palvelijansa, joiden tehtävä oli ruokkia, hoitaa ja kouluttaa eläimiä.

Eläimet olivat ihmiselle korvaamattomia. Niistä saatiin syötävää, ne kuljettivat ihmisiä ja tavaroita paikasta toiseen, toimivat vahteina ja kumppaneina. Lisäksi eläimistä saatiin vaatteita. Turkiksia käytettiin yleisesti. Ne kertoivat vauraudesta, mutta olivat myös tarpeen talvisin kylmässä ilmassa.  Monet alueet vaurastuivat turkiskaupalla. Jo keskiajalla jotkut vastustivat turkisten käyttöä. Erasmus Rotterdamilainen, Leonaro da Vinci, ja Thomas More eivät hyväksyneet turkisten käyttöä. Turkkeja käytettiinkin usein kesäisinkin statussymboleina, vaikka ilma olisi ollut helteinen.


Klemettilä kirjoittaa persoonallisella, älykkäällä ja keveällä otteella. Kirjaa on ilo lukea.




9. helmikuuta 2014

Lallin perintö

Matti Rautiainen


Nordbooks, 2013


Matti Rautiainen on jyväskyläläinen opettajakouluttaja ja historian ja yhteiskuntaopin pedagogiikan tutkija, jonka esikoisdekkarissa ”Lallin perintö” sekoittuu toisiinsa historiaa, toimintaa ja vallantavoittelua.

Lasse Lehtiö toimii poliisissa salaisissa tehtävissä. Hänen työnsä on tehdä esitutkintaa tapauksissa, joissa suomalaiset ovat mukana ulkomailla tapahtuvissa rikoksissa. Tällä kertaa Lehtiö saa kutsun Italian Orviettoon, jossa opintomatkalla ollut suomalaisopiskelija Jarl Mäklin on kuollut kummallisissa olosuhteissa. Hänet on puettu piispan kaapuun ja surmattu kirveellä. Rikospaikan lähettyviltä löytyvät johtolangat viittaavat piispa Henrikin legendaan. Uhri näyttää kuuluneen muinaisia suomalaisia ihailleeseen salaseuraan.

Vaikka Lehtiö ei yleensä toimi tutkijana tapausten myöhemmissä vaiheissa, määrätään hänet selvittämään rikosta myös Suomessa. Tutkimusten jatkuessa Lehtiö saa avuksi tutkimuksiin naisystävänsä, historianopettaja Riitta Vanhasen, jonka historian ja kulttuurin tuntemus on suureksi avuksi murhaajan jättämiä vihjeitä tutkittaessa. Lehtiö ja Vanhanen joutuvat itsekin tulilinjalle murhaajan kissa ja hiiri – leikissä.

Lopussa tapahtumia on paljon ja juoni etenee vauhdikkaasti. Lopputulos on hiukan sillisalaattimainen ja moni asia jää selvittämättä. Kirjan lopussa olisi pitänyt tapahtumat sitoa paremmin yhteen.  Rikollisten motivaatio jää huonosti kuvatuksi. Kokonaisuudessaan ”Lallin perintö” on silti mukava dekkari. Lehto ja Vanhanen ovat kiinnostava etsiväkaksikko.






8. helmikuuta 2014

Haamu: kertomus Hollywoodista

Juri Nummelin


Turbator, 2013

Kirjasammon kuvaus kirjasta:

Tappavasta sairaudesta selvinnyt, urallaan alamäessä oleva ja elämässään epäonnistunut kauhukirjailija on päättänyt lähteä Hollywoodiin kokeilemaan onneaan. Hän päätyy B-elokuvien käsikirjoituksia suoltavaksi kynäilijäksi. Elämä ei muutu paremmaksi... 
Tarina saa surrealistisia sävyjä, Nummelinin pienoisromaani edustaa vaihtoehto-historiatarinaa, jossa päähenkilö on aito, mutta elämä kulkee toisin kuin mitä olemme oppineet ajattelemaan.

Nummeliniln Haamu on mukava pienoisromaani, mutta kauhuaspekti jäi ohueksi. Päähenkilönä on H.P. Lovecraft ja ehkäpä tämä iskee paremmin hänen faneihinsa.





Juri Nummelinin blogi

Turbator-kustantamo

7. helmikuuta 2014

Matkalaukku

Sergei Dovlatov

IDIOOTTI, 2012

Suomentaja: Pauli Tapio

Alkuteos: Tšemodan, 1986


Viime elokuussa luin Sergei Dovlatovin "Meikäläiset" ja ihastuin siihen kovasti. Sain viimein luettua toisen Idiootin julkaiseman Dovlatovin romaanin. Alunperin 1986 ilmestynyt "Matkalaukku" koostuu lyhyistä tarinoista. Dovlatov on taas tehnyt vahvasti omaelämänkerrallista fiktiota, jossa hän tarkastelee ironisella otteella elämänmenoa Neuvostoliittossa.

Dovlatov saapui Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin 1978 mukanaan yksi matkalaukku. Perillä laukku unohtui avaamattomana komeroon, kunnes vuosia myöhemmin Dovlatov avasi laukun. Laukusta löytyi muistoja. Jokaiseen esineeseen liittyi tarina. Tarina suomalaisista kreppisukista, tarina puolue-eliitin kengistä, tarina hanskoista...

"Matkalaukku" on ihana, ironinen, älykäs ja kertakaikkiaan upea pieni teos!

6. helmikuuta 2014

Sankta Psykon kasvatit

Johan Theorin


Tammi, 2013

Suomentaja: Outi Menna

Alkuteos: Sankta Psyko


Tammen kuvaus kirjasta:


Lastentarhanopettaja Jan Haugerilla on uusi työpaikka: Sankta Patrician oikeuspsykiatrisen sairaalan päiväkoti. Sankta Psyko ja sen potilaiden lapsille tarkoitettu päiväkoti on erotettu toisistaan muurilla, mutta vierailupäivinä lapset pääsevät maanalaista tunnelia pitkin tapaamaan vanhempiaan. Janin tehtäviin kuuluu saattaa heidät tunnelin läpi. Työskentely raaoista väkivaltarikoksista tuomittujen potilaiden läheisyydessä ei ole helppoa, varsinkin kun syyt Janin päiväkotiin pestautumiselle paljastuvat kaikkea muuta kuin pedagogisiksi. Menneisyydessä kummittelevat Janin työvuoron aikana kadonnut pikkupoika ja pakkohoitoon määrätty ystävä Alice Rami.

Theorin saa lukijan heti koukkuun ja ylläpitää taitavasti jännitystä loppuun saakka. Kauhistuttavinta on pimeys, joka löytyy ihmisen omien korvien välistä.





5. helmikuuta 2014

The Ocean At The End Of The Lane


Neil Gaiman

headline, 2013



Kirjan tapahtumat sijoittuvat Englannin maaseudulle, missä kirjan kertoja - nimettömäksi jäävä päähenkilö - saapuu aikuisena lapsuutensa kotipaikkakunnalle hautajaisiin. Samalla hän muistaa lapsuutensa ja pelottavat tapahtumat, jotka saivat alkunsa hänen ollessaan seitsemänvuotias.
Kertoja oli kirjoihin uppoutunut ja yksinäinen lapsi, joka asui vanhassa talossa vanhempiensa ja nuoremman sisarensa kanssa. Rahavaikeuksissa olevat vanhemmat ottavat taloon vuokralaisen, joka eräänä aamuna ottaa perheen auton ajaa sen syrjäiselle sivutielle ja tappaa sitten itsensä. Samalla hän tietämättään vapauttaa muinaisia voimia, jotka pian alkavat aiheuttaa vahinkoa kylässä.
Hän tutustuu Hempstockin farmilla asuvaan 11-vuotiaaseen Lettieen. Lettie asuu vanhalla farmilla äitinsä ja isoäitinsä kanssa. Lettie rakastaa pihassa olevaa lampea ja kutsuu sitä valtamerekseen. Hempstockin naiset ovat erikoisia ikivanhoja (vaiko ajattomia?) henkilöitä  ja he tuntevat keinot vastustaa pahansuopaa voimaa, joka on päässyt valloilleen.
Kirjan juoni on jännittävä ja kerronta unenomaista ja kaunista.  Kirjan kauhuelementit syntyvät yhdistelmästä mielikuvituksellisia ja kauhistuttavia olentoja ja arkipäivän kauhua, joka syntyy kun kertojalle läheiset ihmiset alkavat käyttäytyä itselleen epätyypillisesti.  Suuri osa kirjan viehätyksestä piilee huolella ja herkästi kuvatuissa henkilöissä.
“The Ocean at the End of the Lane” on suunnattu aikuisille lukijoille, mutta kirjaa voi hyvin suositella melko nuorillekin lukijoille. Gaiman eläytyy sujuvasti lapsen maailmaan.
Aivan mahtava kirja!



1. helmikuuta 2014

Osbert the Avenger


Christopher William Hill


Orchard Books, 2013





Osbert Brikhoff on asuu Schwartzgartenissa - omalaatuisessa pienessä kaupungissa - vanhempiensa ja lastenhoitajansa kanssa. Osbertin elämä on tasaisen mukavaa kunnes hänet hyväksytään älykkäille lapsille tarkoitettuun kouluun, jossa hän osoittautuu yhdeksi lahjakkaimmista oppilaista.  Ikävä vain, että koulun muurien takana tapahtuu asioita, joista ulkomaailma ei tiedä. Epäoikeudenmukaisuudesta ja julmista menetelmistä suuttunut Osbert päättää kostaa. Pian kaupunkia järkyttää kuolemantapaus toisensa perään...

Osbertista löytyy kieroa huumoria huumoria suurella vaihteella! Kirja on tosiaan hieman Roald Dahlmainen, mutta ilman Dahlille tyypillisiä lämpimämpiä sävyjä.