30. kesäkuuta 2013

Punaisten lyhtyjen kaksoset


Martine & Louise Fokkens



Alkuteos: Ouwehoeren : verhalen uit de peeskamer

Suomentaja: Sari Hellsten

Minerva, 2012


Vuonna 2011 ilmestyi Gabrielle Provaasin ja Rob Schröderin ohjaama dokumenttielokuva ”Meet the Fokkens”, joka kertoi vuosikymmenet Amsterdamin punaisten lyhtyjen alueella työskennelleistä kaksosista Martine ja Louise Fokkensista. Dokumenttia tehdessä eivät kaikki jutut mahtuneet mukaan. Ylijääneistä jutuista koostettiin ”Punaisten lyhtyjen kaksoset” kirja. Kirja koostuu lyhyistä anekdooteista, joissa sisarukset toimivat kertojina vuorotellen. Louise kertoo enemmän heidän uransa alkuajoista kun taas Martinen anekdootit keskittyvät nykypäivään ja erilaisiin asiakkaisiin. Asiakkaisiin mahtuu monenlaisia tyyppejä, ja heihin sisarukset suhtautuvat hyväntahtoisen kohteliaasti.

Martine ja Louise ovat identtiset kaksoset. Tytöt syntyivät vuonna 1942. Prostituioiduksi Louise ryhtyi aikanaan väkivaltaisen aviomiehensä painostuksesta. Martine toimi ensin bordellin siivoojana ja siirtyi myöhemmin prostituutioon talousvaikeuksien pakottamana. Molemmilla sisarilla on lapsia. Louisen lapset otettiin huostaan joksikin aikaa, mikä oli prostituoituina työskentelevien naisten tavallinen kohtalo. Sisarukset sanovat olleensa kotona tyypillisiä ruokaalaittavia ja huolehtivia juutalaisäitejä. Myöhemmin Fokkensin sisarusten vanhemmat auttoivat lastenhoidossa. Heille Martinen ja Louisen työ oli järkytys, mutta he oppivat elämään asian kanssa ja olemaan tuomitsematta tyttäriään.

Tarinoiden sävy on jutustelevan kevyt ja tunteilematon. Martine ja Louise suhtautuvat työhönsä kursailemattomasti ja arkisesti. Heidän asenteensa on positiivinen ja humoristinen. Prostituution varjoisammat puolet nousevat puheeksi puolihuolimattomasti, eikä niissä jäädä vellomaan. Kiintoisinta kirjassa on se, miten Amsterdamin punaisten lyhtyjen alue on muuttunut niiden 50 vuoden aikana, jona sisarukset työskentelivät siellä. Heidän aloittaessaan työt 60-luvulla lähes kaikki alueella työskentelevät olivat hollantilaisia. Työ oli laillista ja säädöksiä oli vähemmän kuin nykypäivänä. Vaikka bordellin pito oli luvallista, oli sallittua omistaa vain yksi bordelli. Nykyisin suurin osa bordelleista on vain muutamien toimijoiden omistuksessa ja yksityisyrittäjyys on vaikeaa. Alueella on paljon ulkomaalaisia ja hinnat on poljettu alas. Ihmiskauppa, päihteet ja kielitaidon puute sekä vieraaseen kulttuuriin sopeutumisen vaikeus ovat muuttaneet alueen paljon rankemmaksi ja vaarallisemmaksi aikojen kuluessa. Fokkensin sisarukset ovat työskennelleet paljon prostituoitujen aseman parantamiseksi, mutta tästä ei kirjassa puhuta.

Kirja nousi ilmestyttyään Hollannin best-seller –listalle. Tyyliltään se on hieman selostava ja irrallinen, mutta hauska. Kirjan tärkein anti on sen vetoomus suvaitsevaisuuden puolesta. 



29. kesäkuuta 2013

Vaimo 22

Melanie Gideon



Gummerus, 2013

Alkuteos: Wife 22

Suomentaja: Paula Takio


Alice Buckle potee keski-iän kriisiä. Avioliitto Williamin kanssa on väljähtänyt ja lapset tuottavat huolta. Osa-aikatyössään ilmaisutaidon opettajana Alice tuntee polkevansa paikallaan. Lisäksi nyt 45-vuotiaana Alice on elänyt pidempään kuin äitinsä. Alice heittäytyy kriisiin ja etääntyy perheestään ja ystävistään. Hän on jonkin sortin nettiriippuvainen ja käy jatkuvasti tarkistamassa Facebookiin tullut uusia päivityksiä.

Eräänä päivänä Alicen sähköpostiin tulee kutsu osallistua anonyymiin avioliittotutkimukseen. Nimimerkillä Vaimo 22 Alice aloittaa kysymyksiin vastaamisen ja sähköpostien vaihdon Tutkija 101 kanssa. Vähitellen kirjeenvaihto muuttuu yhä flirttailevammaksi ja Vaimo 22 ja Tutkija 101 alkavat myös keskustella Facebookissa (erikseen tätä varten tehdyillä tileillä).  Yhteydenpidosta tulee Alicelle yhä tärkeämpää samalla kun tunnelma kotona kiristyy.

Pelkkänä avioliittotarinana kirja ei kuitenkaan kantaisi kovin pitkälle, mutta kirjassa käsitellään myös somea ja miten ihmisen identiteetti voi olla hyvinkin erilainen verkossa ja tosielämässä. Myös Alicen suhdetta lapsiinsa käsitellään kiinnostavasti. Minusta Alicen ja Tutkija 101 ”romanssi” ei ollut kovinkaan uskottava. Eikä kirjailija tavoita heidän kirjeenvaihdossaan aidon flirttailevaa sävyä. 

Melanie Gideon kirjoituksessa vaihtelevat suora kerronta ja Alicen vastaukset tutkimusvastaukset. Lisäksi tarinaa jäsennetään Google-hauilla, Facebook-päivityksillä ja sähköposteilla. ”Vaimo 22” on hyvin kirjoitettua avioliitto chick-litiä. Loppuratkaisu oli pettymys. ”Vaimo 22” on nopealukuinen ja hauska. Se on yksi kiinnostavimpia chick-lit kirjoja, joita olen vähään aikaan lukenut.



28. kesäkuuta 2013

Maanalainen Sysimetsä

Colin Meloy



Kuvittaja: Carson Ellis


Otava, 2013

Alkuteos: Under Wildwood

Suomentaja: Peikko Pitkänen


”Maanalainen Sysimetsä” on toinen osa Colin Meloyn "Sysimetsälle". On kulunut kaksi kuukautta siitä, kun Prue pelasti veljensä. Seikkailun jälkeen Pruen arki koulunkäynteineen tuntuu tympeältä ja Sysimetsä vetää häntä puoleensa. Curtis on jäänyt Sysimetsään kouluttautumaan ryöväriksi. Kun salamurhaaja alkaa jahdata Prueta, piiloutuu hän ryövärien leiriin. Näin alkaa seikkailu, jossa Sysimetsän rauha on taas Pruen ja Curtisin varassa.

Rinnalla kulkee tarina Curtisin sisarista Elisestä ja Rachelista, jotka joutuvat asumaan kammottavaan Unthankin kurittomien nuorten orpokotiin sillä aikaa kun heidän vanhempansa matkustavat Istanbuliin, jossa on nähty kadonneen Curtisin näköinen poika. Orpokoti ei ole sitä, miltä näyttää ja sen omistajalla Unthankilla on kummallinen pakkomielle metsästä.

”Maanalainen Sysimetsä” on huomattavasti synkempi ja intensiivisempi kuin ”Sysimetsä”, kirjan ensimmäinen osa. Juoni on monimutkainen ja täynnä yksityiskohtia. Kirja on väkivaltaisempi ja tapahtumien taustat selvitetään paremmin kuin edellisessä osassa. Kirja jaksaa kiinnostaa aikuistakin lukijaa. Kirjan lopussa kirjan eri säikeet kerätään yhteen ja sitten kirja loppuu täysin kesken ja jättää lukijan odottamaan seuraavaa osaa.


Erittäin hyvä lukukokemus!



27. kesäkuuta 2013

Sysimetsä

Colin Meloy


Kuvittaja: Carson Ellis


Otava, 2012

Alkuteos: Wildwood

Suomentaja: Peikko Pitkänen


Eräänä ihan tavallisena päivänä Pruen ollessa ulkona veljensä kanssa tapahtuu kummia. Valtava varisparvi kaahaa taivaalta ja kaappaa vauvan mukaansa kiikuttaen pojan tiettömään korpeen, paikkaan jossa kukaan ei käy. Pruen valtaa kauhu, mitä vanhemmat sanovat, kun kuulevat veljen häviämisestä. Niinpä hänen täytyy yrittää pelastaa veljensä ja lähteä kotikaupunkiaan reunustavaan synkkään metsään. Onneksi Pruen luokkatoveri Curtis huomaa, että jotain outoa on tekeillä ja lähtee Pruen mukaan. Metsä ei tietenkään ole mikään tavallinen metsä vaan siellä on puhuvia eläimiä, vallankumouksellinen kojoottiarmeija kauniine johtajineen, ryöväreitä, kasvien kanssa kommunikoivia mystikoita ja byrokraattinen ja salaisen poliisin pelossa elävä Etelämetsän valtakunta. Metsässä eletään sodan kynnyksellä. Ehtivätkö Prue ja Curtis palauttaa rauhan Sysimetsään ja pelastamaan Pruen veljen?

”Sysimetsä” on vauhdikas ja hauska nuorten fantasiaromaani, joka nojaa vahvasti lastenkirjojen kerrontaperinteeseen. Suosittelisin kirjaa varhaisnuorille ja vanhemmillekin fantasiasta pitäville lukijoille. Nuoremmille ja herkemmille lukijoille kirjan väkivaltaiset kohtaukset voivat olla liikaa. Hiukan kirjassa ärsytti se, että kirjailija yritti tuoda varhaiskypsiin ja fiksuihin henkilöihinsä lapsellisuutta melko kömpelösti.


”Sysimetsä” on jännittävä fantasiakertomus, joka kulkee vauhdikkaasti eteenpäin. Mukana on paljon kiinnostavia yksityiskohtia ja henkilöitä. Pientä miinusta tulee omaperäisyyden puutteesta ja henkilökuvauksen pinnallisuudesta. Kirjailijan vaimon Carson Ellisin kuvitus on hieno. Kaikkiaan mukava lukukokemus.



26. kesäkuuta 2013

Naimapuuhia


Jeffrey Eugenides


Otava, 2012

Alkuteos: The marriage plot

Suomentaja: Arto Schroderus


Ihan ensiksi täytyy ihmetellä, mitä Otavalla oikein on ajateltu, kun Jeffrey Egenidesin kirja "The Marriage Plot" on suomennettu nimellä "Naimapuuhia" ja miksi kirjaan on valittu aivan uskomattoman tökerö kansi? Jos kirjailijan nimi ei ennestään olisi tuttu, en olisi ikinä tähän kirjaan tarttunut. 


Kirja on kolmiodraama yliopistomaailmasta. Madeleine on kirjallisuuden opiskelija, joka on rakastanut kirjoja pienestä asti ja jonka hyllyt ovat täynnä 1800-luvun klassikkoja. Madeleine on hyvän perheen tytär, jonka elämä on siististi järjestyksessä. Hän on päättänyt pitää taukoa seurustelusta ja keskittyä viimeisenä opiskeluvuonna tiukasti opintoihinsa. Kun Madeleine tapaa semiotiikan kurssilla Leonardin, horjuu hänen päätöksensä. Leonard on älykäs ja karismaattinen biologian opiskelija, jolla on vahva naissankarin maine kampuksella. Tämän tietää myös Mitchell, joka on vakaasti päättänyt mennä naimisiin Madeleinen kanssa. 

Madeleine, Mitchell ja Leonard toimivat vuorotellen tarinan kertojina. Eugenides muuttaa taitavasti tyylilajia niin, että se kuvastaa kertojan persoonallisuutta. Madeleine rakastaa Leonardia ja yrittää huolenpidollaan parantaa tämän. Leonard on maanis-depressiivinen ja taistelee sairautensa kanssa. Mitchell lähtee opintojen päätyttyä matkalle Intiaan, missä hän pohtii uskontoa ja pakkomielteisen omistavaa suhdettaan Madeleineen. 

"Naimapuuhia" on kiinnostava teos, jossa kysytään onko 1800-luvun romaanien rakkautta enää olemassa Kirjassa on mukana tummaa huumoria ja pohjalla kuljee apea sävy.   Kirja oli hyvä, mutta paikoin siinä oli mukana liikaa sivujuonteita ja lukeminen kävi ikävystyttäväksi. Kirjan parasta antia oli Leonardin sairauden kuvaaminen. 




25. kesäkuuta 2013

Ruohonvihreää

Carol Shield



Otava, 2012

Alkuteos: The Box Garden (1977)

Suomentaja: Hanna Tarkka

Carol Shieldsin toinen romaani ”Ruohonvihreää” on hänen ensimmäisen romaaninsa ”Pikkuseikkoja” sisarkirja. Kirjan päähenkilö Charleen Forrest on edellisen kirjan päähenkilön Judithin sisar. En tiennyt tästä kirjaa aloittaessani, joten  Charleenin kertoessa äidistään ihmettelin, miten kirjailija on luonut kaksi hyvin samanlaista hahmoa. Kun kirjaan sitten ilmestyi muita tuttuja hahmoja, ymmärsin viimein, mistä on kyse. Luin kirjat sattumalta peräkkäin ja oli kiinnostavaa, kuinka sisaruksien kuva toisistaan poikkesi suuresti siitä, millaisiksi he itse kokivat itsensä. Kirjat ovat itsenäisiä teoksia, mutta täydentävät hienosti toisiaan.

Charleen on epävarma ja arka nainen. Hän on yksinhuoltaja, joka on eronnut miehestään, mutta ei ole vielä täysin päästänyt irti avioliittonsa muistoista. Charleen työskentelee osapäivätyössä ex-miehensä perustamassa kasvitieteellisessä lehdessä. Kun Charleenin leskiäiti ilmoittaa menevänsä naimisiin, lähtee Charleen miesystävänsä Eugenen kanssa häihin toiselle puolelle Kanadaa. Samalla aukeavat muutamat menneisyyden solmut ja Charleen saa uusia näkökulmia elämäänsä. Carol Shields kuvaa naisen elämää ironisella ja piikikkään tarkkanäköisellä tavalla. Hänen henkilönsä ovat hyvin eläviä ja kiinnostavia, vaikka ulkoisesti heidän elämässään ei tapahdu paljon.


Olen pitänyt kaikista aiemminkin lukemistani Shieldsin kirjoista, eikä ”Ruohonvihreää” ole poikkeus. Suosittelen.


24. kesäkuuta 2013

Pikkuseikkoja

Carol Shields



Otava, 2011

Alkuteos: Small Ceremonies (1977)

Suomentaja: Hanna Tarkka


"Pikkuseikkoja" on Carol Shieldsin ensimmäinen romaani. Jo tässä kirjassa näkyvät ne ominaisuudet - naisen psyyken ja arjen kuvaus sekä pikkuseikat ja niiden kauneus -, jotka ovat Shieldsin tuotannolle tyypillisiä. Vaikka kirja on erittäin hyvin kirjoitettu, on tyyli vielä hieman takkuisampaa kuin Shieldsin myöhemmissä romaaneissa. Esikoisromaaniksi teos on silti  aivan mahtava. Pidin "Pikkuseikoista" hyvin paljon. 

Ulkoisesti Judith Gillin elämässä kaikki on hyvin. On avara talo maalla, mies ja lapset sekä menestyksekäs ura elämänkertojen kirjoittajana.  Judithia mietityttää onnen olemus. Mitä on onni? Itse Judith ei ole onnellinen eikä onneton. Hänen pitäisi olla onnellinen, mutta Judith on ikuinen sivustakatsoja. Elämänkerturin täsmällisyydellä Judith tarkkailee omaa ja läheistensä elämää. Hän on tottunut tulkitsemaan ja luokittelemaan ihmisiä, mutta yhtäkkiä hänen läheisensä alkavatkin käyttäytyä eri tavoin kuin aiemmin, eivätkä enää mahdu enää niihin sovinnaisiin kategorioihin, joihin Judith on heidät kategorioinut. Judith joutuu myös miettimään itseään ja omaa menneisyyttään. Hän pohtii paljon kirjailijan uraansa. Läpi kirjan kulkee kysymys siitä, mitä me tiedämme muista ihmisistä. Voiko pienistä palasista koota ihmisen koko elämäntarinan?

Tarkkanäköistä, kaunista, lempeää, mutta hieman piikikästä ihmiskuvausta. Suosittelen.



20. kesäkuuta 2013

Kigalin kakkukauppa muuttaa

Gaile Parkin



Tammi, 2013

Alkuteos: When Hoopoes go to Heaven (2012)

Suomentaja: Annukka Kolehmainen


Gaile Parkin on kirjoittanut ihastuttavan ja lämminhenkisen teoksen, josta jäi lukemisen jälkeen hyvä mieli, vaikka siinä käsitellään vaikeitakin asioita."Kigalin kakkukauppa muuttaa" on itsenäinen jatko-osa romaanille "Kigalin kakkukauppa," joka kertoi elämästä sisällisodasta toipuvassa Ruandassa.

"Kigalin kakkukauppa muuttaa" kirjassa ollaan siirrytty Swazimaahan, jonne tansanialainen Tungarazan perhe on muuttanut isoisä Piuksen työn mukana. Angel ja Pius Tugaraza kasvattavat viittä lastenlastaan, menetettyään omat lapsensa. Kertojana toimii Benedict Tungaraza, joka on omissa oloissaan viihtyvä hiljainen ja eläimiä rakastava poika.  Perheen vanhimpana poikana 10-vuotias Benedict tuntee vahvasti olevansa vastuussa perheestä. Isoäiti Angelin kakkuleipomolle ei riitä asiakkaita ja Benedict yrittää miettiä, miten saada Angelille lisää tilauksia. Benedictin ansiosta Angel alkaakin tehdä yhteistyötä hautaustoimisto Ubuntun kanssa. Hän tekee hautajaisiin persoonallisia kakkuja, jotka muistuttavat vainajan elämästä.

Gaile Parkin piirtää kuvan ihmisten arkielämästä AIDS:in runtelemassa Swazimaassa. Kirja ei syvenny aiheisiinsa vaan luo kokonaiskuvan yhteisön ihmisten kohtaloista. Tämä ja lapsen näkökulma tuovat etäisyyttä rankempiin aiheisiin. Gaile Parkin kuvaa kauniisti Swazimaan luontoa. Kokonaisuudessaan kirja on positiivinen ja toivoa antava.



15. kesäkuuta 2013

Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia


Anna-Leena Härkönen



Otava, 2012


Kokoelma Anna-Leena Härkösen kolumneja Anna-lehdestä vuosilta 2003–2011.


Härkösen kolumnit tarkastelevat arkisia ilmiöitä osuvan tarkkaavaisesti ja terävällä huumorilla. Kokoelman 40 tarinassa tarkastelun kohteena ovat mm. horoskooppimerkkeihin uskominen, kosmetiikkaostokset, matkailu, perhe, äitiys ja kirjoittaminen. Olen pitänyt kovasti Härkösen aiemmista kolumneista kootuista kirjoista, eikä tämä jäänyt niistä jälkeen. Lukiessa sai nauraa ihan kunnolla.

14. kesäkuuta 2013

Sir John Mandevillen ihmeelliset matkat

John Mandeville


Savukeidas, 2013

Suomentanut: Asmo Koste


Keskiaikainen matkakertomus sir John Mandevillen matkoista on kirjoitettu 1300-luvun loppupuolella. Se oli valtavan suosittu aikalaistensa keskuudessa ja käännettiin useille kielille. Alkuperäinen teos oli ilmeisesti ranskankielinen. Ei tiedetä, kuka oli sir John Mandeville pseudonyymin takana. Kirjassa hän sanoo olleensa englantilainen ritari, mutta alkulauseessa suomentaja Asmo Koste arvelee tekstin takana olleen jonkun oppineen kirkonmiehen. On myös epäselvää matkustiko kirjoittaja itse vai, toistiko kuulemiaan kertomuksia. Varmastikaan kertoja ei matkannut niin kauas kuin antaa ymmärtää. Mitä kauemmas matkataan, sitä ihmeellisemmiksi tarinat muuttuvat. Kirjoittaja matkaa ensin Pyhälle Maalle ja sieltä pitkälle Kiinaan ja Intaan asti. Matkalle kirjoittaja tutustuu erilaisiin yhteiskunttin, tapaa hirviöitä, hermafrodiitteja ja kolmen vaaksan pituisia pygmejä sekä on Egyptin sulttaanin palveluksessa ja pääsee sulttaanin kirjeen avulla paikkoihin, joihin tavalliset pyhiinvaeltajat eivät päässeet. Kirja oli aikanaan tärkeässä osassa muokatessaan ihmisten maailmankuvaa ja se inspiroi mm. Kristoffer Columbusta.

Kiinnostava löytö. Taas yksi hieno suomennos Savukeitaan Historialliset matkat -sarjassa.





12. kesäkuuta 2013

Minä olen monta

John Irving


Tammi, 2013

Alkuteos: In One Person

Suomentaja: Kristiina Rikman




Sain viimein käsiini John Irvingin uusimman kirjan. ”Minä olen monta” ei aivan täyttänyt niitä korkeita odotuksia, joita minulla oli, mutta silti kyseessä on aivan erinomainen teos. Mukana on kaikkea, mitä Irvingiltä odottaakin: omituisia tapahtumia ja juonenkäänteitä, painia, kirjailijoita, poissaoleva isä, Wien, karhuja ja uskomattoman mieleenpainuvia hahmoja.

Eletään 1950-lukua First Sistersn pikkukaupungissa Uudessa-Englannissa. Billy Abbottin perhe kuuluu kaupungin harrastelijateatterin ylläpitäviin voimiin. Billyn äiti toimii kuiskaajana ja naispääroolit jaetaan isoisän ja Muriel-tädin kesken. Vain Billyn ylhäisen paheksuva isoäiti pysyttelee erossa teatteritouhusta. Billyn isä on kadoksissa ja vaiettu unohduksiin. Usein poika miettiikin, mitä ominaisuuksia on perinyt isältään. Billyn ollessa 13-vuotias teatteriseurue saa uuden jäsenen, vasta kaupunkiin muuttaneen komean Richard Abbottin, johon Billy ihastuu välittömästi. Richard, josta pian tulee Billyn isäpuoli, on ensimmäinen Billyn väärien ihastuksien sarjassa.  Uuden jäsenen myötä teatteriin ja Billyn elämään pääsee uusia tuulia. Samalla Billy tutustuu kauniiseen ja leveäharteiseen kirjastonhoitajaan neiti Frostiin, joka tutustuttaa Billyn kirjallisuuteen. Billy aloittaa pian koulun sisäoppilaitoksessa, jossa hänen teatteriharrastuksensa jatkuu Richardin ohjaamissa Shakespearen näytelmissä. Koulussa on myös Jacques Kitteridge, kaunis ja julma painijoukkueen kapteeni, jonka lumoissa Billy ja hänen paras ystävänsä Elaine ovat.  Billy aloittaa pitkän taipaleen, jolla hän oppii hyväksymään oman bi-seksuaalisuutensa. Rakkaudet seuraavat toisiaan ja Billyn elämä vie pois pikkukaupungista vaihto-oppilaaksi Wieniin, 70-luvun New Yorkiin cruisailun kulta-aikoihin ja hiv:n tulon nähneelle 80-luvulle. Kirja jatkuu nykypäivään, jolloin seitsemänkymppinen Billy kertoo tarinaansa. Tällöin Billy on kuuluisa kirjailija ja hän on muuttanut takaisin First Sisterin kaupunkiin lapsuutensa maisemiin. 

Kirjan alkuosa oli aivan mahtava. Billyn lapsuudesta kertoessaan Irving on parhaimmillaan. Ikävä kyllä kirjan loppua kohti tarina hieman jumittaa ja sävy on turhan laverteleva, mukana on toistoa ja vähemmän onnistuneita kohtauksia. Pidin kovasti teatterimaailman kuvauksesta. Kirjan nimi tulee Shakespearen näytelmästä Richard II: "Thus play I in one person many people, / And none contented."

Billy ei pääse aikuisiällään koskaan irti lapsuudestaan, yhä hän miettii kahden silloisen ihastuksensa – neiti Frostin ja Jacques Kitteridgen – kohtaloita, mitä heille kävi elämässä. Billyn oman aikuiselämän tapahtumat eivät vaikuta kovin tärkeiltä hänelle itselleen, hän selvittää niitä arpia, jotka lapsuus ja nuoruus First Sisterissä häneen jätti. Vaikka ”Minä olen monta” nousee parhaiden Irvingien joukkoon – ”Garpin maailman” pysyessä yhä kiistattomana ykkösenä -, jotkin asiat kirjassa nousivat häiritsemään. Billystä, etenkin aikuisesta Billystä, puuttuu autenttisuutta. Tuntuu, että hahmo palvelee ennen kaikkea Irvingin sanomaa, eikä tarinaa. ”Minä olen monta” onkin Irvingin teoksista vakavin ja tummasävyisin, suorimmin ennakkoluuloja vastaan käyvä. Loppu on silti toiveikas, asiat muuttuvat paremmiksi.

Erittäin hyvä kirja. Suosittelen vahvasti.





10. kesäkuuta 2013

Maija Poppanen

P.L. Travers


WSOY, 1982

Alkuteos: Mary Poppins (1936)

Suomentaja: Marikki Makkonen


Kirjastossa viimeksi käydessäni poimin mukaan "Maija Poppasen". Oli mukava lukea taas, kuinka itätuuli toi Maija Poppasen Kirsikkatielle tuomaan hohtoa Anne ja Michael Banksin elämään. Minusta on aina huvittavaa, kuinka nykyään Maija Poppanen usein nähdään iloisena ja herttaisena hahmona à la Disney, vaikka oikea Maija oli tiukka täti, jolla ei riittänyt aikaa kiltteyteen. Maija Poppanen on ankara, pikkumainen ja omaan peilikuvaansa ihastunut ja aivan lumoava. Mary Shepardin mustavalkoinen kuvitus on aivan ihana. Nostalgiaa.


Mary Poppins by Mary Shepard





Vuosi maalla

Jane Green


Karisto, 2012

Alkuteos: Promises to Keep

Suomentaja: Auli Hurme-Keränen

Esittely kustantajan sivustolta:

Kolmikymppinen newyorkilainen rokkimimmi Steffi muuttaa vuodeksi ystävänsä maalaishuvilaan tämän Lontoon-työkeikan ajaksi. Taakse jäävät epämääräinen rokkaripoikaystävä ja yökaudet klubeilla, tilalle tulee leppoisa maalaiselämä koiraa, kanoja ja vuohia hoidellen ja naapureille kokkaillen. Miehistä Steffi tosin ei onnistu pitämään taukoa! Huolta kuitenkin aiheuttaa Steffin isosiskon Callien salaperäinen sairaus, jonka edetessä niin Steffi kuin muutkin Callien läheiset joutuvat punnitsemaan elämänarvojaan tosissaan.


En pahemmin välittänyt tästä kirjasta. Otin sen kirjastosta kevyeksi kesälukemiseksi, mutta on rajansa sillä, kuinka paljon sentimentaalista siirappia voi kestää lomallakaan. Henkilöt jäävät pinnallisiksi ja juoni oli hatara sekä täysin ennalta-arvattava. Kirjaa alkaa aivan tyypillisen chick-lit romaanin tavoin, mutta aihe muuttuu vakavammaksi kirjan loppua kohden. Surulliseksi tarkoitetut kohtaukset ovat kuitenkin lähinnä kiusallisia. "Vuosi maalla" ei vakuuta.

8. kesäkuuta 2013

Kuoleman vuodenaika

David Hewson


Moreeni

Brittiläinen David Hewson on sijoittanut dekkarinsa Roomaan. ”Kuoleman vuodenaika” on ensimmäinen Nic Costa – sarjassa. Maailmalla sarjan kaikki kymmenen osaa ovat nousseet best seller – listoille. En ihmettele sitä lainkaan, sillä David Hewson kirjoittaa vetävästi ja hyvin. Kirja on viihdyttävä ja murhajuoni hyvin punottu ja paljastuu sopivaan tahtiin.

Nic Costa on erittäin sympaattinen etsivä. Hän rakastaa Caravaggion tauluja ja on innokas ja hieman naiivi, kommunisti isän kasvattama idealisti. Nic Costa on erittäin virkistävä tuttavuus kaikkien kovaksi keitettyjen, kyynisten ja viinaanmenevien etsivien joukossa.

Kun Vatikaanin kirjastossa tapahtuu murha, ovat Nic ja hänen parinsa Luca Rossi ensimmäisinä paikalla. Alkaa sarjamurhaajan takaa-ajo Rooman historiallisilla paikoilla. Ainoa varaus, jonka esittäisin kirjaa vastaan, on miksi murhien on aina oltava kauhistuttavan raakoja ja miksi ne on kuvattava yksityiskohtaisesti. Raakuus tosin vaivaa useimpia nykydekkareita.

Tapahtumiin on sotkeutunut kaunis ja arvoituksellinen yliopiston-opettaja Sara Farnese, joka kiehtoo Nic Costaa muutenkin kuin ammatillisessa mielessä.

Hieno dekkari, joka pitää mielenkiinnon yllä loppuun asti. 



Haluan hattuni takaisin

Jon Klassen


WSOY, 2013


Kuvakirja, 23 sivua

Alkuteos:
I want my hat back (2011)

Suomentanut: Pirkko Harainen

Kanadalaisen Jon Klassenin (1981) kirjoittama ja kuvittama teos "Haluan hattuni takaisin" on valloittavan hauska lasten kuvankirja, jossa on yksinkertainen juoni sekä kaunis ja pelkistetty kuvitus.

Tarina kertoo karhusta, joka on kadottanut hattunsa. Karhu kyselee muilta eläimiltä, ovatko he nähneet hänen hattuaan. Kukaan ei myönnä nähneensä hattua. Sitten karhu muistaakin nähneensä hattunsa. Karhu lähtee hakemaan hattuaan ja kostoa.

Kirja on yllättävän kiehtova.  Kirjallisuuden kurssilla luennoitsija sanoi, että "Haluan hattuni takaisin" kertoo tarinan niin kuin lapsi sen kertoisi. Tuntemani pienet ja vähän suuremmatkin lapset ovat olleet erittäin ihastuneita siihen.

Minusta kirjassa parasta on kuvituksen sulava jälki ja hillitty värimaailma. Yksinkertaisuudessaan hyvin kaunis kirja.




6. kesäkuuta 2013

Karkumatka

Anna Gavalda


Gummerus, 2010

Alkuteos: L'Échappée belle (2009)

Suomentaja: Lotta Toivanen


Takalieve:

"Miten kauan meillä riittäisi tarmoa tempaista itsemme irti arjesta ja lähteä tämänkaltaisille karkumatkoille? Montako vapaahetkeä elämä meille vielä soisi? Montako ähäkuttia? Montako lyhyttä jatkoaikaa? Milloin kadottaisimme toisemme ja millä tavoin siteet höltyisivät? Montako vuotta vielä, ennen kuin olisimme vanhoja?"

Tartuin Anna Gavaldan pienoisromaaniin takaliepeen houkuttelemana. Odotukset olivat korkealla, mutta kirjasta jäi hieman pettynyt ja hämmentynyt olo. Mikä tämä kirjan idea nyt oli? Ei voi sanoa, että hukkasin tarinan punaisen langan, en löytänyt sitä lainkaan. Anna Gavalda kirjoittaa hienosti, piirtää upeita tuokiokuvia kevein vedoin ja on hauska ja häijy. "Karkumatka" on kurkistus hetkeen, pala elämästä. Minusta tämä olisi lyhennettynä toiminut paremmin novellina.




5. kesäkuuta 2013

Äärioikeisto Suomessa

Dan Koivulaakso, Dan Brunila & Li Anderson


Into, 2012



"Äärioikeisto Suomessa" kertoo äärioikeiston noususta Suomessa ja esittelee oikeiston ääriliikkeiden kehitystä Euroopassa. Äärioikeisto toimii kattoterminä, jonka alle mahtuvat erilaiset liikkeet poliittisista toimijoista katuhuligaaneihin ja uusnatseihin. Kirjassa tehdään hyvä yhteenveto aiheesta ja esitetään, kuinka äärioikeisto on muuttunut. Vanhasta nationalistisesta fasismista on siirrytty maahanmuuton ja monikulttuurisuuden vastustamiseen, etnopluralismiin ja islamofobiaan.

Äärioikeistoon kuuluu monia eri toimijoita, joiden toimintatavat ja visiot ovat ristiriidassa keskenään. Olivat kyseessä sitten oikeistopopulistiset puolueet tai uusnatsit, yhdistää äärioikeistolaisia samantyyppinen ajatusmaailma. Tyypillistä on usko, että länsimainen kulttuuri on rappeutumassa ja uhattuna muiden kulttuurien paineessa sekä kulttuurikonservatiivisuus ja perusarvojen korostaminen.

Kirja käsittelee melko kattavasti myös Perussuomalaisia, joiden tärkeimmäksi saavutukseksi katsotaan suomalaisen politiikan oikeistolaistaminen ja poliittisen puheen muuttuminen avoimemmin rasistiseksi. Kirjoittajat katsovat, että äärioikeistolaiset ryhmät muodostavat uhan, joka on suurempi kuin osiensa summa. Kun yhteiskunnallisessa puheessa sallitaan yhä rasistisemmat sävyt, laajenee myös muiden toimijoiden pelikenttä. Radikaalien toimijoiden tuottama uhka luo pelon ilmapiirin, jossa laillistenkin toimijoiden kritisoiminen muuttuu vaikeammaksi.

Kirjoittajat pyrkivät valoittamaan aihetta mahdollisimman monelta eri kannalta viime vuosien aikana erittäin ajankohtaiseksi noussutta aihetta. Teos tuo hyvin esille sen, että erilaiset äärioikeistolaisten suorittamat väkivaltaiset hyökkäykset eivät ole yksittäisiä erikoistapauksia. Pelottavaa onkin, millaisiin mittoihin ääriliikkeet ovat nousseet Euroopassa, josta suomalaisetkin liikkeet hakevat mallinsa. Toivoisi näihin asioihin kiinnitettävän enemmän huomiota ja suhtauduttavan vakavammin.

Kirjoittajien vasemmistolaisuus ei paljon näy. Kirja on kirjoitettu hyvin ja neutraaliin sävyyn. Se on yhtäaikaa tietokirja ja poliittinen kannanotto. Kiinnostavaa luettavaa.






4. kesäkuuta 2013

City of Sin: London and Its Vices

Catherine Arnold


Simon & Schuster, 2010


Catherine Arnold kirjoittaaa Lontoon paheellisemmasta puolesta kautta historian. Arnold käsittelee kirjassaan ensisijaisesti prostituutiota, mutta aiheisiin kuuluvat mm. pornografiset julkaisut, kuuluisat kurtisaanit ja eri aikojen skandaalit. Paheellisen Lontoon historiassa kauppa ja seksuaalisuus ovat kulkeneet tiukasti käsi kädessä.

Tarkastelu aletaan roomalaisajoista, jolloin legioonalaisten viihteeksi tuotiin kaupunkiin orjia prostituoiduiksi imperiumin joka kolkalta, ja päättyy 60-luvun svengaavaan Lontooseen ja Belle du Jourin nostattamiin otsikoihin. "City of Sin" kertoo myös homoseksuaalisuuden asemasta yhteiskunnassa historian eri aikoina. Kirjassa kuvataan myös Elizabethin ajan pahamaineisia teattereita, Hell Fire Clubia ja Oscar Wilden oikeudenkäyntiä.

Kahdentuhannen vuoden mahduttaminen alle 400 sivuun on haastavaa. Kirja antaa hyvän yleiskuvan, mutta yksityiskohtaisempi tarkastelu jää mahdottomaksi. Kirjaan on koottu monia värikkäitä anekdootteja aiheesta. Arnold kertoo Lontoon historian seksityöläisen kantilta katsottuna hauskaan ja viihdyttävään tyyliin.

Historian kuluessa asiat muuttuivat moneen kertaan ja silti pysyivät samoina. Parittajat väijyivät uusia työntekijöitä, lainsäätäjät ja filantroopit ja papit yrittivät vuoroin hävittää prostituution Lontoosta huonoin tuloksin ja suurimmalle osalle prostituoituja elämä oli kurjaa, mutta aina pinnalle ja yleiseiksi puheenaiheeksi nousi muutamia menestyjiä kuten Nell Gwyn, Charles II rakastajatar.







3. kesäkuuta 2013

Ammutaanhan hevosiakin

Horace McCoy



WSOY, 2009

Alkuteos: They shoot horses, don't they? (1935)

Suomentanut: Heikki Salojärvi



Horace McCoyn esikoisromaani "Ammutaanhan hevosiakin" alkaa lopusta. Tapahtumat alkavat oikeussalista, jossa päähenkilö on syytettynä murhasta. Muuta emme hänestä vielä tiedä kuin sen, että hän on ampunut ystävänsä Glorian. Oikeudenkäynnin edetessä kertoja - Robert Syverten - muistelee, kuinka tapasi Glorian ja kuinka tapahtumat etenivät siihen pisteeseen, jossa nyt ollaan. McCoy syventää Robertin ja Glorian henkilökuvia samalla, kun piirtää kuvaa heidän ympäristöstään. Eletään Hollywoodin liepeillä, 1930-luvun laman aikana ihmisten yrittäessä selvitä miten kuten päivästä toiseen.

Robert ja Gloria ovat molemmat tulleet Hollywoodiin päästäkseen mukaan elokuvamaailmaan. Robert tahtoo tehdä elokuvia ja Gloria tahtoo näyttelijättäreksi. He tutustuvat sattumalta ja koska kummallakaan ei ole työtä tiedossa päättävät osallistua maraton-tansseihin.

Alkuun idea vaikuttaa hyvältä. Palkkio on hyvä ja tanssijat saavat ruoat järjestäjän puolesta. Kilpailun edetessä ja parien putoillessa meno muuttuu kovemmaksi. Maraton-tanssien aiheuttaman fyysisen ja psyykkisen paineen alla nousevat esiin ihmisten huonommat puolet. McCoy kuvaa tarkasti sitä nöyryyttävää näytelmää, johon tanssijoiden on osallistuttava, järjestäjien ahneutta ja maraton-tansseihin kerääntyviä katsojia.

Gloria on huomattavasti realistisempi kuin Robert, joka on melko naiivi ja peruspositiivinen ihminen. Robertin vakaan hyväntuulista olemusta ei helposti järkytetä, mutta tanssien aiheuttama kärsimys ja jatkuva yhdessäolo kyynisen, vihaisen ja onnettoman Glorian kanssa onnistuu lopulta saamaan Robertin pois tasapainosta. Kun maraton-tanssit loppuvat pyytää Gloria Robertia ampumaan hänet ja niin tämä tekeekin. Kirjan lopussa en silti osaa sanoa, miksi Robert suostui Glorian pyyntöön, eikä kunnon syytä löydy Robertiltakaan.

Maraton-tanssit ovat olivat muotivillitys ensimmäisen maailmansodan jälkeen Yhdysvalloissa. Niistä kasvoi kannattava bisnes. Maraton-tansseissa tanssittiin niin kauan kuin jaksettiin. Tanssin keskeyttivät vain kymmenminuuttiset tauot, joiden aikana tanssijoiden oli nukuttava, syötävä, vaihdettava vaatteita ja suoritettava muutkin tarpeelliset perustoimenpiteet. Katsojien viihdyttämiseksi tanssijoiden lepo- ja huoltotilat olivat esillä. Kuten Gloria ja Robert, menivät monet mukaan tansseihin siinä toivossa, että Hollywoodin silmää tekevät huomaisivat heidät. Lama-aikana ne olivat monille ainoa mahdollinen tulonlähde. Yhteysviivoja nykypäivän tosi-tv viihteeseen ei ole vaikea vetää.

Horace McCoy ei koskaan saanut kotimaassaan Yhdysvalloissa suurta tunnustusta, kun taas Ranskassa hänet laskettiin mukaan suurten amerikkalaisten kirjailijoiden joukkoon. McCoy syntyi 1897 Tenesseessä. Hän työskenteli elämänsä aikana monissa eri työpaikoissa esimerkiksi ulosheittäjänä maraton-tansseissa. McCoy toimi myös mm. lehtimiehenä ja ammattiyhdistysaktivistina.

"Ammutaanhan hevosiakin" on mainio kirja. Tarina etenee hyvin ja kieli on sujuvaa.



2. kesäkuuta 2013

Orlando



Virginia Woolf

Tammi 2009


Alkuteos: Orlando: A Biography (1928)


Suomentanut: Kirsti Simonsuuri






Sama henkilö, vain eri sukupuoli



Orlando syntyy 1500-luvun Englannissa. Nuorena miehenä hänet lähetetään kuningatar Elizabeth I hoviin. Orlandosta tulee vanhan kuningattaren suosikki. Kuningattaren kuoltua Orlando rakastuu Sashaan, nuoreen venäläiseen naiseen, jonka kauneuteen ja epäsovinnaisuuteen Orlando hullaantuu. Suhde kuitenkin päättyy onnettomasti ja rakkaudessa pettyneenä Orlando vetäytyy tiluksilleen.

Kotona Orlando omistautuu nuoresta asti harrastamalleen runojen kirjoittamiselle. Hän haaveilee oikeiden kirjailijoiden tapaamisesta ja lopulta kutsuu luokseen kirjailija Nicholas Greenen, joka särkee hänen mielikuvansa kirjailijoista ja kirjoittaa seuraavassa kirjassaa ilkeänosuvan kuvauksen Orlandosta. Nämä tapahtumat saavat Orlandon piiloutumaan tiiviimmin kotiinsa.

Kun Orlandoon rakastuneen naapurin arkkiherttuatar Harrietin huomionosoitukset alkavat olla liikaa, Orlando jättää Englannin ja aloittaa menestyksekkään uran diplomaattina Konstantinopolissa. Siellä tapahtuu Orlandon muutos. Orlando nukkuu useita päiviä ja kun hän herää on hän muuttunut naiseksi. Kiinnostavaa on, että muutos ei näytä hätkähdyttävän ketään, ei Orlandoa itseäänkään joka vain toteaa asian tapahtuneen: "sama henkilö, vain eri sukupuoli."

Orlando palaa Englantiin, jossa arkkiherttuatar Harriet ilmoittaakin olevansa mies arkkiherttua Harry ja olevansa yhä suunnattoman rakastunut Orlandoon. Orlando kuitenkin torjuu kosinnan. Hän seurustelee runoilijoiden kanssa, pitää rakastajia ja huvittelee Lontoon seurapiireissä, jotka ottavat hänet vastaan ihastuneesti. Vielä myöhemmin Orlando saa pojan ja menee naimisiin. Kirja loppuu vuoteen 1928, kun vuosisatojen hiomisen jälkeen Orlandon runo Tammipuu vihdoin julkaistaan ja hänen aviomiehensä saapuu kotiin matkaltaan. Tällöin Orlando on yhä iättömän oloinen 36-vuotias.

Orlandoa pidetään yhtenä fantasiakirjallisuuden edelläkävijöistä. Siinä onkin paljon fantasiakirjallisuudelle tyypillisisä piirteitä. Toisaalta, nykylukijalle ei tämä tuo mieleen ensinnä fantasiaromaania. Siitä puuttuu monia lajille tyypillisiä piirteitä. jos tämä olisi perinteinen fantasiakirja saisimme jonkinlaisen selityksen sille, miksi Orlando ei vanhene, ja mikä aiheutti hänen muutoksensa naiseksi.

Virginia Woolf käyttää kirjassa eri aikausille tyypillisiä tyylikeinoja, jotka vaihtuvat kirjassa ajan kuluessa ja aikakauden vaihtuessa. Woolf leikittelee kielellä taitavasti. Kirja oli oikein hyvä, keveä ja paikoitellen varsin hauska. Pidin kirjasta, vaikka olinkin odottanut siltä hieman enemmän, sillä olen kuullut Orlandosta todella paljon kehuja.

"Orlando pohtii ihmisten välisen kommunikaation syvällisiä kysymyksiä. Se tuo esiin kulttuurieroja, jotka estävät ihmisiä löytämästä toisiaan, niitä eroja, joita synnyttää erilainen aika jota ihmiset elävät ja joka vaihtelee kunkin temperamentin ja mielikuvituksen mukaan. Se luotaa sukupuolten välistä kilpailua ja yhteiskunnan luomaa väärää asenteellisuutta,”

Suomentaja Kirsti Simonsuuri
Virginia Woolf

1. kesäkuuta 2013

Listattu luettuja

Jos olisi oikein reipas, pitäisi listaa kaikesta lukemastaan ja tekisi muistiinpanoja siitä, mitä piti kirjasta. Minulta nämä listat jäävät aina kesken. Ajattelin kuitenkin yrittää tehdä blogin yhteyteen listaa kirjoista, joista en muuten - syystä tai toisesta - jaksanut blogata.

1Arsenikkia aamuisin / Maria Lang, Gummerus 1985 

Använd aldrig arsenik, 1984

Hyvä perusdekkari, jonka olen lukenut usein ennenkin. Ei kuitenkaan Maria Langin parasta tuotantoa.

2. Historian vartijat 1 - Myrsky nousee / Damian Dibben, Gummerus 2012

History Keepers: The Storm Begins, 2011

Nuorten fantasiaseikkailu 14-vuotiaasta Jake Djonesista, joka saa tietää kuuluvansa salaiseen historianvartijoiden -järjestöön, jonka tehtävänä on turvata historian kulku. Kirja on vauhdikas, mutta kömpelö ja ennalta-arvattava. Suosittelisin n. 9 - 13 vuotiaille.

3. Perry Mason ja poltettu testamentti / Thomas Chastain, Book Studio 1992

The Case of the Burning Bequest, 1990

Harvoin saadaan aikaan hyvä lopputulos, kun kirjailijan kuoltua hänen luomistaan hahmoista alkaakin kirjoittaa joku muu. Thomas Chastain tuo kuitenkin takaisin Perry Masonin kiinnostavassa ja hyvinrakennetussa dekkarissa. Chastain kirjoittaa hyvin ja Erle Stanley Gardnerin tyyliä kunnioittaen.

4. Punaiset kissat / Maria Lang, Gummerus 1966

De rödä kattorna, 1965

Tämä on oma antikvaarilöytö. Niitä harvinaisempia Maria Langeja, joita ei enää meinaa löytyä kirjastoista eikä kaupoista.